Aamupalalla

Aina välillä tulee niitä hetkiä, jolloin tajuaa kasvaneensa.

Pienenä luulin sanomalehtien sisältävän pelkkää politiikkaa sekä säätiedotuksia. Tiesin, että niitä kuului lukea ymmärtääkseen maailmaa - pysyäkseen valveilla omassa ajassaan. Silti ajatuskin niiden lukemisesta tuntui aivan liian vaikealta.

Siitä huomaa kasvaneensa, kun tajuaa, että aamu alkaa oikein juuri sen sanomalehden avaamisella ja monella kupillisella kuumaa kahvia.

Pihlajapuun katveessa

Syksy. 

Sen sijaan, että murehtisin taakse jääneitä kesäpäiviä, otan uuden vuodenajan vastaan mieluummin hymysuin. Oikeastaan mun mielestäni on aika ihanaa suojata jalat villasukilla, kulkea kirpeässä syystuulessa ja havaita, miten luonto pukeutuu uusiin väreihin.

Milloinhan nuo pihlajanmarjat muuttuvat punaisiksi?

Eräänä heinäkuun iltapäivänä

Kuljettiin käsi kädessä pikkusiskon kanssa.
  

"Hassua, etten mä ole koskaan ennen kävellyt tätä katua."

 Ihasteltiin vaaleanpunaisia taloja ja hauskanmuotoisia ikkunaruutuja. Kotiin palattaessa tajuttiin, että kauneimmat väripilkut löytyvätkin omasta pihasta. 

Sitten syötiin päivälliseksi mustikkapiirakkaa. Maidon kanssa, totta kai.

Kesäkuu

 Aika punata huulet, kastaa varpaat (vielä) kylmään veteen

Maistella ensimmäisiä mansikoita

Tehdä ystävän kanssa retkiä Näsinpuistoon

Nauttia auringon lämmöstä ja aamukahvista terassilla

Aika ihastua uudelleen siihen vanhaan kukkahameeseen, 

johon liittyy paljon muistoja.

Itsenäistymisen ensiaskeleita

Olen saanut oleskella yksinäni tätini kaksiossa. On ollut aivan mahtavaa päästä kokeilemaan itsenäistä elämää - herätä hiljaa aamulla kellon soittoon, käydä päivällä töissä, palata asunnolle ruokakaupan kautta ja viettää illat opiskellen ja ystäviä tavaten. Joskus itsenäistyminen ja aikuisuus tuntuu pelottavalta, mutta nyt tiedän, että elämä pysyy radallaan riippumatta siitä, asunko omillani vai lähempänä vanhempia.

Pääsykokeisiin valmistautumisen ohella on ollut ihanaa nauttia rauhasta, selailla sisustuslehtiä ja haaveilla omasta, valoisasta kaksiosta ja pyöreästä keittiönpöydästä.

Rentoa ja kuitenkin niin vakavaa

Täällä keväiset aamut, päivät ja illat kuluvat lähinnä pääsykokeisiin valmistautuessa. Stressitaso nousee väkisin, vaikka kuinka koettaisi suhtautua tulevaan järkevällä tavalla, rennon vakavasti. Opiskelusta tekee hauskempaa kauniit vihkot sekä värikkäät yliviivaustussit - asiat, joista jaksan olla lapsellisen innostunut vuodesta toiseen!

Ad libitum

Tuntuu siltä, että vuosi poissa musiikkiopistolta on tehnyt minulle hyvää. Olen saanut soittaa (tai olla soittamatta) oman fiilikseni mukaan. Olen toiminut omana arvostelijanani: opetellut huomaamaan asioita, joissa olen hyvä, ja toisaalta niitä, joissa kaipaan harjoitusta. Kuluneen vuoden aikana olen päässyt hyödyntämään soittotaitoani työelämässä, mikä on tuonut valtavan paljon lisää uskallusta sekä uskoa omiin kykyihini.

Eilen illalla kävin ensimmäistä kertaa pianotunnilla melkein vuoteen. Sen sijaan, että olisin harjoitellut paniikissa lähestyvää tutkintoa varten, olinkin tällä kertaa valmistautunut tunnille omilla ehdoillani - siksi, että halusin. Melko mahtava tunne!

Kuin varastaisi karkin lapselta..?

Tässä vaiheessa kevättä itse kutakin varmasti vaivaa epävarmuus siitä, mihin hakea jatko-opiskelemaan - valinnanvaraa kun tuntuu olevan enemmän kuin kaupan karkkihyllyllä. Jos elämä etenisi kuin elokuvakäsikirjoituksen mukaan, olisi itselleni ollut heti lukion ensimmäisen vuoden jälkeen täysin selvää, mitä haluan tulevaisuudessa tehdä työkseni.

Todellisuudessa asian selvittäminen on ollut hieman haastavampaa.

Monet kerrat olemme ystävieni kanssa pohtineet oikeita ratkaisuja hakuvalintoihin. Mikä on työllistymistodennäköisyys milläkin alalla? Entä palkka? Mitä muut ihmiset minulta odottavat? Nuo kysymykset ovat kuitenkin vain ulkopuolelta tulevia häiriötekijöitä.

Ulkoa päin itseen kohdistuvien odotusten/paineiden murtaminen saattaa tuntua hankalalta, mutta jotenkin uskon sen kannattavan. Raha toki helpottaa arkea, mutta tuoko se loppupeleissä onnellisuutta? Muilta saatava arvostus saattaa vaikuttaa itsetuntoon, mutta koen tärkeämpänä, että itsetuntoa kohottaisi merkitykselliseksi kokemansa työ, joka ei sodi omaa arvomaailmaa vastaan. Eikä liian työllistymistodennäköisyyden pohtiminenkaan varsinaisesti hyödytä - tilannehan elää koko ajan.

Tässä kohtaa järkevimmältä tuntuu siis hakeutua opiskelemaan alaa, joka puhtaasti kiinnostaa. Aito kiinnostus omaa alaa kohtaan ylläpitää pidemmän päälle opiskelumotivaatiota kuin tulevan ammatin mukanaan tuoma status tai palkkakuitti. Tilastojen mukaan ihmisellä on noin 40% mahdollisuus vaikuttaa oman elämänsä onnellisuuteen, ja opiskelulla sekä työnteolla on varsin suuri rooli ihmisen elämässä. Tässä vaiheessa on ihan aiheellista pohtia, mitä omalta elämältään haluaa - elää toteuttaen omia unelmiaan, eikä muiden toivomuksia.

Jos rakastat minttua

 

Oon pikkuneidistä asti ollut sellainen "minttutyttö". Kaikki aihetta kevyestikin sivuava on aina miellyttänyt minua, olipa kyseessä sitten jäätelö, minttutäytteinen praliini tai ihan vain mintunvärinen pusero. Nyt olen löytänyt uuden ihastuksen kohteen: Clipper-luomuteen, jossa valkoinen tee yhdistyy raikkaaseen piparmintun makuun! Niin hyvää.

ps. teehetken kruunaa suuri suklaacookie.

Oodi parka-takille

Tiedättekö sen tunteen, kun ostoksilla koettaa olla järkevä, tehdä oikeita ratkaisuja ja välttää viimeiseen asti turhia herätteitä? Minä tiedän. 

Aivan liian monta kertaa olen jättänyt ihanan vaatekappaleen rekkiin (ja katunut myöhemmin) vain siksi, että olen jäänyt pohtimaan sen mahdollisia käyttökertoja, hintaa, todellista tarpeellisuutta tai sitä, kuinka "massaa" kyseinen vaate on. Fiksua sinänsä, mutta fiksuus taitaa kaikota viimeistään siinä vaiheessa, kun asian ottaa turhan vakavasti, hihi!

Sovitin eilen H&M:lla ollessani 70%-alennuslapulla varustettua parka-takkia. Takki oli ainoa kappale omaa kokoani, ja typeryyksissäni jätin ihanuuden alerekkiin roikkumaan. Ette uskokaan miten kieriskelin eilen illalla tuskissani (okei, nyt liitoittelen) pohtiessani, ehtisinkö vielä seuraavana päivänä saada takin omakseni. Lähdin tänään suoraan aamupalapöydästä kohti keskustaa ja jee, tässä sitä nyt ollaan - onnellisena parkatakin omistajana!

 Sama tiivistettynä: En kannata ylenpalttista kuluttamista, mutta kun eteen osuu edullinen klassikkovaate oikeassa koossa, jota ei vielä omista, ja jolle tietää tulevan käyttöä, sitä ei jätetä kauppaan.

...ja ystävääni Lottaa lainatakseni:

"Parkat on parhaita, ja ehkä se on ihan sama onko massaa vai ei! ;)"

Kotona

Paras tapa sairastaa on pukeutua mukaviin, lämpimiin vaatteisiin, sujauttaa jalat pehmoisiin tossuihin ja makoilla omalla sängyllä, kirjoitellen muistiin mieleen tulvivia ajatuksia.

Ystävän kanssa sovittujen pullakahvien peruuntuessa voi vähän soveltaa, ja tehdä kauniin kattauksen yhdelle. Minulle ja korvapuustilleni pitikin tällä kertaa seuraa helmikuun inStyle. Äitini oli suloinen ja toi kauppareissultaan uudeksi luettavaksi maaliskuun Costumen.

Kotona on hyvä olla, mutta huomiseen päivään toivoisin jo jotakin jännittävää.

"Let them eat cake", she says

Ruudun tällä puolen kirjoittelee flunssan uhri. Pitkään olenkin ehtinyt ihmetellä, kuinka olen voinut säästyä perinteiseltä helmikuun sairastelulta - ja viime yönähän se sitten lopulta iski. Olen ollut melkoisen turhautunut tässä neljän seinän sisällä maatessa, ja päivän aikana koetin löytää jonkinlaista hohtoa sairastelun keskelle yhdestä suosikkielokuvastani.

 Sofia Coppolan vuonna 2006 ohjaama elokuva Marie Antoinette on visuaalinen pastellitaivas: mansikanmakuinen pusu, cosmopolitan-drinkki, ruusunnuput, unelmat ja syreenin tuoksu ovat asioita, jotka tulevat ensimmäisinä mieleeni, kun katselen elokuvaa pintapuolisesti. Kaiken glamourin ja väriloiston taakse on kuitenkin kätkettynä nuoren naisen tuska: yksinäistä elämää julman, juoruilevan ja arvostelevan väkijoukon keskellä, vieraassa maassa onnettomaan avioliittoon tuomittuna.

 Elokuva on upeasti toteutettu. Sydän hakkaa silkasta riemusta väriloistoa katsellessa, mutta samaan aikaan ajatus nuoren prinsessan kohtalosta lamaannuttaa. Kepeä värimaailma sekä taustalla soiva rock-musiikki vapauttavat tarinan tunnelmaa kuvaten kekseliäällä tavalla aikansa tyyli-ikonin liioittelevaa elämäntyyliä. Elokuva on esteettinen nautinto, ja inspiroi minua kerta toisensa jälkeen.

Olen aina ollut kiinnostunut historiasta, ja nyt haluaisin kovasti tutkia hieman laajemmin Marie Antoinetten elämää. Löysin netistä Carolly Ericksonin kirjoittaman romaanin "Minä, Marie Antoinette" (The Hidden Diary of Marie Antoinette). Kuvaus kuulosti houkuttelevalta, eikä kannen värityksessäkään ollut valittamista. Onko kukaan teistä lukenut kyseistä kirjaa?

Suloista

Viime viikot ja päivät ovat olleet täynnä värejä ja erilaisia tunnelmia. Tekemistä on ollut ihan koko ajan, eikä mulla ole ollut varmaan yhtäkään hetkeä, jolloin olisin tosissani joutunut miettimään mitä voisin tehdä. Tänä viikonloppuna ehdin kuitenkin keskittyä vain olemiseen. Lauantai tuoksui vaniljalta, sunnuntai kookokselta. Molempina päivinä sain nukkua pitkät yöunet, juoda rauhassa monet kahvit, valita huolella suosikkimeikkini, hemmotella itseäni hyvällä ruoalla ja lakata kynnet ensimmäisen kerran moneen aikaan! Elämän pienet ilot taitavatkin loppujen lopuksi olla niitä kaikkein suurimpia.